Samaan aikaan arjen keskusteluissa, työpaikoilla ja oppilaitoksissa kuulee aivan muuta: elämä on ahtaampaa, epävarmuus on kasvanut. Moni kokee, ettei tulevaisuuteen voi enää luottaa samalla tavalla kuin ennen.

Eikä tämä ristiriita ole kuvitelmaa. Se kertoo siitä, että makrotalouden kehitys ja ihmisten arjen kokemus eivät kulje samaa tahtia.

PIENITULOISTEN ja keskituloisten arki on viime vuosina vaikeutunut monesta suunnasta yhtä aikaa. Inflaatio nosti ruoan, energian ja asumisen kustannuksia nopeasti, mutta palkat nousivat viiveellä.

Samanaikaisesti työelämän turvallisuuden tunne vähenee. Yt-neuvottelut, organisaatiomuutokset, työelämän reiluuteen ja tasa-arvoon tehdyt heikennykset sekä jatkuva sopeuttaminen ovat arkipäiväistyneet.

Yhä useampi kokee, ettei hyvä työpanoskaan takaa työn pysyvyyttä. Tämä on merkittävä muutos aiempaan työelämäkulttuuriin, jossa hyvistä työntekijöistä haluttiin pitää viimeiseen asti kiinni talouden heilahteluista huolimatta.

Erityisen voimakkaasti paine näkyy julkisella sektorilla, koulutuksessa ja sosiaali- ja terveysalalla eli juuri niillä aloilla, jotka työllistävät suuren osan keskituloisista.

Kun resurssit kiristyvät, työmäärä kasvaa ja epävarmuus lisääntyy, vaikutus ei jää yksittäisiin työyhteisöihin vaan heijastuu koko yhteiskunnalliseen ilmapiiriin.

KESKUSTELU ostovoimasta on politisoitunut, mutta arjen tasolla kokemus on yksinkertainen ja yksiselitteinen.

Pieni- ja keskituloiset kokevat elämänsä suhteellisesti aiempaa kalliimpana ja turvattomampana. Vaikka ay-liikkeen aikaansaamat palkankorotukset ja inflaation hidastuminen voivat parantaa tilannetta ainakin tilastollisesti, ostovoiman kasvu ei automaattisesti poista epävarmuutta työstä, palveluista tai tulevaisuudesta.

Eriarvoisuuden tunne on kasvanut osittain siksi, että taloudelliset muutokset eivät kohtele kaikkia samalla tavalla. Hyvätuloisilla ja varallisuutta hankkineilla on enemmän puskuria sopeutua, kun taas pienituloiset ja keskituloiset elävät suoremmin kuukausitulojen varassa.

Lisäksi julkisten palvelujen heikentyminen osuu erityisesti heihin, jotka ovat niistä eniten riippuvaisia.

EHKÄ KESKEISIN tämän ajan muutos on kuitenkin psykologinen, sillä luottamus jatkuvuuteen on heikentynyt.

Aiemmin moni saattoi ajatella, että koulutus, työ ja ahkeruus takaavat kohtuullisen turvan. Nyt yhä useampi kokee, että työ ei välttämättä tuo turvaa, eikä tulevaisuus ole ennakoitavissa samalla tavalla kuin ennen.

Siksi pelkkä talouskasvun ennustaminen ei riitä vastaamaan ihmisten kokemukseen.

Jos arjen turvallisuus, toimeentulo ja työn jatkuvuus horjuvat, yhteiskunnallinen ilmapiiri kiristyy, vaikka tilastot osoittaisivat maltillista talouden stabilisoitumista.

Kirjoittaja on aluevaltuutettu, kaupunginhallituksen 1. varapuheenjohtaja ja fysioterapeutti Ähtäristä.